Pyhä Ari, eli Rabbi Isaac Luria 1500-luvulla kuvaili universumin alkua hyvin samoin kuin moderni tiede. Nämä asiat ovat kuitenkin ennen kaikkea henkisiä ja vertauskuvallisia. Mikään ei avarra sydäntä ja tajuntaa niin kuin näiden asioiden pureskelu.
Alussa, ennen luomista, kaikkeuden täytti loputon, ääretön Valo, puhdas rakkaus. Tuo energia halusi vain antaa, jakaa ja tehdä hyvää, mutta siltä puuttui kohde.
Puhdas ja ääretön halu antaa (maskuliinienergia) ei ole itse Luoja, vaan Hänen säteilynsä.
Koska Valo halusi antaa, se muovasi omasta energiastaan Astian johon se voi kaataa itseään. Ja nyt yhden voiman sijaan maailmassa olikin kaksi voimaa: halu antaa ja halu vastaanottaa. Halu vastaanottaa on universumin feminiinistä energiaa. Kaikki sielut (ylhäällä ja alhaalla) ovat osa Astiaa.
Energian suunta ratkaisee kumpaa se on - kun annan, olen Valo, kun vastaanotan, olen Astia.
Koko luomakunta rakentuu astiaenergiasta. Ei siis ihme että me kaikki etsimme jotakin. Haemme sitä päihteistä, suhteista, uskonnoista, ääriliikkeistä, kuka mistäkin. Me kaipaamme Valoa joka on nyt kätketty.
Alussa kaikki oli hetken täydellistä. Valo sai antaa mielin määrin ja Astia nautti loputtomasta kyvystään vastaanottaa.
Mutta koska Astia oli Valon luoma, sillä oli myös Luojansa luonto. Se turhautui yksipuoliseen vastaanottajan rooliin. Sekin halusi olla antaja kuten Valo. Astia koki häpeää saadessaan kaiken ilmaiseksi. Ilmiötä kutsutaan häpeän leiväksi. "Ansaitsematon armo", ei tuo täyttymystä, vaan masentaa ja tukahduttaa kohteensa.
Pieneksi hetkeksi Astia kieltäytyi vastaanottamasta Valoa. Ja silloin Valo vetäytyi pois, supisti itsensä keskukseensa, yhdeksi äärettömäksi pisteeksi, (juuri samoin tiede paljon myöhemmin kuvailee alkuräjähdystä). Kun Valo äkisti vetäytyi pois, Astia pirstoutui. Tätä kutsutaan kabbalassa tzimtzum. Valon vetäytymisen jättämä tyhjiö on universumimme.
Tzimtzumista sai alkunsa tämä kyynelten maailma, jossa kirkkauden astia (me) on sirpaleina, tyhjyydessä, erossa Rakkaastaan. Miksi Valo teki näin katalan tempun? Siksi että Valon luonto on antaa Astialle suurin mahdollinen täyttymys. Häpeän leipä ei tuonut täyttymystä. Siksi Valo rajoitti itseään, omaa luontoaan ja antamisen haluaan, väliaikaisesti, antaakseen Astialle myöhemmin jotain suurempaa, sen tarpeista lähtien, ei omistaan. Kuten me kaikki toimimme jos todella rakastamme jotakuta.
Kun vanhempi opettaa lasta kävelemään, hän antaa tämän yrittää itse, vetäytyy ja tekee tilaa, vaikka tietää että lapsi voi kaatua. Samoin Valo teki Astialle tilaa, että se voisi opetella rakastamaan itse, antamaan itse, luomaan itse. Että saisimme osallistua luomistyöhön, kokea itsensä Valon ilon, emme olisi pelkkä objekti.
Vain täällä pimeydessä, jossa Valo on kätkeytynyt niin että jopa ateismi on mahdollista, Astia oppii kuorimaan esiin oman Valonsa, rakastamaan yhtä valtavalla riemulla kuin itse Valo.
Se onkin toinen tarina.
The Big Bang, or the Story of Creation
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.