Jatkoa edelliseen, parisuhdeterapeutti Rabbi Simcha Feuermanin pitkästä opetussarjasta poimittuja ajatuksia.

Toinen suhteelle tuhoisa uskomus on että kun koet loukkaavaa, epäkunnioittavaa kohtelua läheiseltä, tämä kokemus automaattisesti estäisi sinua olemasta hänen seurassaan. Tulee halu paeta. Tämä on hölmöä, sillä pitkässä suhteessa sama ihminen joka yhtenä hetkenä voi satuttaa, seuraavassa hetkessä kykenee myös tuottamaan paljon iloa. Jos egonne kestää puhua ongelmasta heti, hyvä niin, mutta jos tilanne on tuoreeltaan liian räjähdysherkkä, tehkää jotain muuta ensin, yhdessä. Käykää esim kävelyllä, rakentakaa yhteys. Väliaikaa ei tarvitse mököttää erillään. Arvioikaa yhdessä milloin on sopiva hetki selvittää kipeä asia. Te olette aikuisia. 

(Oma huomio: Suomalainen kasvatustapa tuottaa paljon ns välttelevän kiintymysmallin aikuisia. Tarkoittaa sitä että parisuhteessa monen reaktio ristiriitoihin on etäisyyden ottaminen. Vetäytyminen tilanteesta joko fyysisesti tai henkisesti. Saatetaan ajatella että nukutaan yön yli niin kaikki unohtuu. Lakaistaan maton alle. Vaietaan.

Tunteet ovat pelottavia ellei niiden kohtaamiseen ole saanut tukea lapsena. Suora tunteen ilmaisu lapsuudessa on voinut johtaa emotionaaliseen hylkäämiseen tai pahoinpitelyyn. Näin ovat tehneet vanhemmat jotka itse eivät osanneet kohdata negatiivisia tunteitaan. Ja piilottelun ketju jatkuu kunnes joku on kyllin rohkea kohtaamaan omat pelkonsa myötätunnolla. 

Jos parisuhteessa toisen turvapaikka on etäisyys, kun toinen taas ahdistuu siitä, syntyy kipeä tilanne. Pakenija ei ehkä tiedosta että hiljaisuus on vallankäyttöä. Hänellä on valta kiristää toista ottamalla pois läheisyys ja yhteys. Se jolle etäisyys on helppoa ei ehkä tule ajatelleeksi että samaan aikaan toinen kokee emotionaalista hylkäämistä. Toinen odottaa tuskissaan tulevansa nähdyksi ja kohdatuksi. Lopulta ignorattu alkaa tukahduttaa tarpeensa ja tunteensa, eikä ota asioita puheeksi, pelosta että menettäisi taas yhteyden.  Tämä on tuhoisaa parisuhteelle.

Myös yhteyttä kaipaavan tulee tiedostaa että toisen välttelevän käytöksen takana voi olla ristiriitojen pelko, eikä suinkaan tahallinen halu satuttaa. Parisuhde on mahdollisuus korjata lapsuuden vääriä malleja, mutta se edellyttää molemmilta suurta rohkeutta, ymmärrystä, myötätuntoa ja ennen kaikkea halua nähdä vaivaa.) 

-------

Kolmas väärä uskomus. Kun toinen on toiminut väärin ja pyytää anteeksi, toinen kokee voivansa arvioida onko anteeksipyyntö kelvollinen. Onko katuja tarpeeksi tosissaan. Tämä on vakava virhe. Tunnettu parisuhdetutkija John Gottman huomasi että usein väärin toiminut osapuoli kyllä pyrkii korjaamaan asioita, mutta hänen yrityksiään ei kelpuuteta. Toki on vaikeaa toipua vääryyksistä, mutta toisen yritysten torjuminen ei ainakaan auta asiaa. Hän vain lakkaa lopulta yrittämästä.

Jos anteeksipyyntö tuntuu heppoiselta omaan kipuun nähden, tulee anteeksipyynnöstä kuitenkin kiittää, sanoa että arvostan sitä. Ja kertoa että kun olen valmis, kerron tarkemmin miten paljon tekosi satutti, sillä haluan tulla kuulluksi, haluan että ymmärrät miten asian koin. Haluan että reagoit sitten kuulemaasi, ja voimme kenties miettiä miten estämme tällaista tapahtumasta jatkossa. Tämä on järkevä keskustelu, ei tyrmätä toisen korjausyrityksiä kylmästi.

Toora opettaa että jos joku ajattelee voivansa tehdä syntiä, ja sitten katua, ja taas tehdä syntiä ja katua, Jumala hyväksyy kyllä hänen katumisensa joka kerta. Seuraus tällaisesta armon väärinkäytöstä on vain se että kun hän sitten viimein todella haluaa tehdä parannuksen, hän ei enää pysty siihen. Hänellä ei ole voimaa murtaa itse rakentamiaan hengellisiä barrikadeja. Mutta Jumala on hänen aiemmat katumisensa kyllä hyväksynyt. 

Me kaikki epäonnistumme parannuksenteossa Jumalan edessä. Toistamme samoja virheitä. Jos Jumala antaa siitä huolimatta yhä uudestaan anteeksi, tulisi meidänkin toimia samoin.