En malta olla palaamatta sijaiskärsijäopin (ristin) yhteen ongelmaan. Käytän itseäni esimerkkinä.

Nuorempana olin "uudestisyntynyt kristitty". Olin mukana seurakunnan toiminnassa, osasin Paavalin ulkoa. Varoin etten vain yrittäisi "ansaita armoa" mitenkään, vaan olisin täysin riippuvainen ristintyöstä. 

Juuri tuona aikana tein elämäni pahimmat rikokset toisia ihmisiä kohtaan. Koin syyllisyyttä, halusin muuttua. Mutta koska uskoin vahvasti "armoon", en todella pelännyt missään vaiheessa. Oletin, armon tarkoittavan ettei seurausta tule. Olihan velkani maksettu. Saman armon piti muuttaa käytöstäni. Kun vain olisin kärsivällinen. Kunhan vain pysyisin "ristin juurella", olisin turvassa.

Mutta entä ne ihmiset joille tein pahaa, oliko heillä aikaa odottaa!!!?? Missä ovat heidän oikeutensa tässä lässytyksessä? (Anteeksi turhautunut ilmaisu).

Sitten tapahtui paras mahdollinen. Taivaallisessa oikeussalissa lyötiin nuija pöytään, ja säädettiin että nyt riittää. Tähän asti eikä yhtään pidemmälle. Kukaan ihminen ei minua pysäyttänyt, vaan omat rikokseni. Ne oli vastoin luuloani kerätty kaikki nippuun, ja tämä taakka lyötiin yhtäkkiä selkääni. Olin luullut jättäneeni ne ristille, olin luottanut että Jeesus hoitaa ne. Luojan kiitos, ei ollut hoitanut. 

Kristinusko ei opetass asiaa jota jopa Jeesuksena tunnettu juutalainen UT:n mukaan opetti, nimittäin Jumala EI VOI antaa anteeksi rikkomuksia joita teemme toisia ihmisiä kohtaan. Häneltä on siis turha rukoilla apua, jos kerää päälleen kirousta muilta ihmisiltä. (Matt.5:23 sanoo että on hyödytöntä lähestyä Jumalaa jos veljelläsi on jotakin sinua vastaan.. "mene ensin sopimaan veljesi kanssa".)

Kirjoituksissa sanotaan: "Ei aiheeton kirous toteen käy..". Eli ei jokaista vihapuhujaa tarvitse pelätä kuitenkaan, täytyy vain olla itse puhdas. Helppo nakki, vai onko sittenkään? 

Ihmisen taakka koostuu enimmäkseen toisten ihmisten syytöksistä, jotka vetävät tuomioita (sairaus, vastoinkäymiset) yksilön päälle. Eli mitä kristinuskon sijaiskärsijä (tällekään) asialle edes voisi? "Mene sopimaan veljesi kanssa" on vastaus syntiongelmaan ja pelastaa tuomioilta.

En olisi ikinä oppinut mitään jos joku sijaiskärsijä olisi korjannut jälkeni. Jos teen väärin, minun kuuluu jäädä kiinni ja tulla tuomituksi, että oppisin sen olevan väärin. Sijaiskärsijä olisi karhunpalvelus. Pälkähästä pääsevä ihminen ei opi, ja toisekseen ihmistä ei yleensä kiinnosta jonkun toisen ahdistus vaan hän herää todellisuuteen vasta kun oma pää on pölkyllä.

Oli suurta rakkautta tulla tuomituksi nopeasti ja niin selkeästi ettei jäänyt epäilystäkään mistä se johtui. Tapahtumat olivat täysin "yliluonnollisia", ei sattumalla selitettävissä. Lapsesta saakka olin enemmän epäillyt kuin uskonut, mutta tuon kiinnioton jälkeen olen tiennyt täysin selkeästi että A) minut ja jokainen ajatukseni nähdään joka hetki, ja B) kaikesta tulee seuraus.   

Wow! Kun todellisuus koukuttaa, ei sitä halua paeta. Vaikka pelottaisi kuinka.

Opilla (eli uskolla) ei ole mitään väliä, vain se merkkaa miten ihminen konkreettisesti kohtelee toisia ihmisiä, koko luomakuntaa ja itseään. Opit ja uskoni romuttuivat tuossa kiinniotossa, mutta sen sijaan löysin tärkeän todellisuuden avaimen; Herran pelon. (Pelko on suomen kielessä huono sana; oikeammin haltioituminen, rakastuminen, sähköinen läsnäolo, kontakti, se laajempi tajunta, euforia, jota kaikki tavoittelevat, kuka uskonnosta, kuka päihteistä tai dopamiinista, adrenaliinista ym.)

Jos miesoletettu pissii sähköpaimenaitaan kerran, hän ei tarvitse vähääkään "uskoa" tietääkseen ettei aio kokeilla uudestaan. Hän ei yhtään epäile päätöstään, eikä plärää Paavalia vahvistukseksi. Tässä on "uskon" ja tietämisen ero. Muutos jonka koin kun Elämä opetti mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Rististä ei sillä tunnilla ollut mitään puhetta. 

Aluksi kaduin vain alhaisen tason motiiveista (itsesääli, pelko). Mutta myöhemmin kaduin paljon korkeammalla tasolla, nähdessäni tilanteet ja oman julmuuteni kuin ulkopuolelta, enkelien vinkkelistä. Ja kun jotain näkee laajemmin, pakostakin muuttuu. Syyllisyyteen sekoittuu ajan myötä kiitollisuus ja ihmetys. Jumala otti kiinni koska Hän uskoo minuun. 

Kun ihminen on oppinut läksynsä, kärsimys käy tarpeettomaksi. Tuomio väistyy. Oppiminen oli sen tarkoitus, ei kosto. Mihin siis tarvitaan sijaiskärsijää? Pelastamaan miltä? Oppimiselta? Kasvulta? 

Jopa ihminen antaa toiselle anteeksi nähdessään aitoa katumusta ja muutosta, miten ei sitten Jumala? Yhtälö on kaunis ja täydellinen, ilman sijaiskärsijää. Jumala ei tarvitse ketään johon ensin purkaa vihansa, voidakseen sitten antaa anteeksi toiselle. Hänellä ei ole tunnesäätelyn ongelmia. 

Entä jos toinen ihminen / ihmiset eivät anna anteeksi, tai ei ole edes mahdollista sopia? Kuinka kauan heidän kirouksensa silloin voi jatkua? Se ei kuulu minulle, jos olen parhaani tehnyt. Jos Jumala sallii toisen ihmisen katkeruuden (paha silmä) vahingoittaa minua, sen täytyy olla minulle hyväksi. Se mihin voin vaikuttaa, on että itse annan anteeksi. Siten tuon lunastusta maailmaan ja ennen kaikkea itselleni. Joku "paha asia" voi tapahtua juuri siksi, että saisin tilaisuuden vapautua tuomioistani. 
 
Kun ihminen oivaltaa että hän tekee itselleen kaiken minkä tekee muille, hän todella motivoituu toimimaan oikein. Hän alkaa etsiä tilaisuuksia tehdä muille (itselle) hyvää. Ja hän kavahtaa pahuutta, jota ennen teki. 

Terve syyllisyys ilmenee haluna hyvittää. Niille joita on kohdellut väärin, tai ellei se ole mahdollista, kenelle vain. Katuva rukoilee tilaisuuksia, kykyä ja älyä tehdä hyvää ja hyvittää pahaa. Korjata ja parantaa tätä kaunista maailmaa jota on tyhmyyksissään rikkonut.  

Ja parantaessaan maailmaa hän parantaa itsensä.

Jos Jumala hyväksyy ihmisen katumuksen, jos Hän tuntee sääliä, Hän antaa tälle mahdollisuuksia tehdä hyvää. Näyttää että on muuttunut. Nuo hyvät teot tulevat puolustaviksi enkeleiksi, jotka lopulta vaientavat syyttävän puolen enkelit. Joka on tehnyt paljon pahaa, tulee tekemään myös paljon hyvää. Sillä Jumala rakastaa häntä aivan erityisesti ja kokee iloa ihmisen muutoksesta.