Parisuhdeterapeutti Rabbi Simcha Feuermanin pitkästä opetussarjasta poimittuja ajatuksia, suluissa omia lisäyksiä. 

13 parisuhteelle vahingollista uskomusta. Yksi: Minun täytyy kohdella toista samoin kuin hän kohtelee minua. Hyvässä tai pahassa. Tämä on syvälle juurtunut uskomus, johon usein törmää parien kanssa työskennellessä. Tarve olla Jumala, eli palkita tai rangaista toisen käytöstä. Puolisot eivät ole auktoriteettiasemassa toisiinsa nähden, niin että voisivat hallita toisiaan.

Toora opettaa: "Älä kosta, äläkä kanna kaunaa kansasi lapsia kohtaan.." (3Ms.19:18) Mitä on kaunan kantaminen? Kuvitellaan että pyydät naapurilta jotain työkalua lainaan. Hänellä on se, mutta hän ei lainaa. Seuraavalla viikolla hän tulee kysymään sinulta jotain lainaan. Sinulla on kyseinen tavara, mutta lainaatko? Tooran opetus on että jos muistelet menneitä ja kieltäydyt lainaamasta, se on kaunan kantamista, eli synti. Toisen toiminta ei saa vaikuttaa omaan toimintaasi. 

Samoin parisuhteessa, jos toinen pyytää toiselta palvelusta, eikä toinen suostu, asian ei tulisi vaikuttaa jatkossa mihinkään. Ei pidä ajatella että en minäkään auta häntä kun hän ei aiemmin auttanut minua. Ei saa myöskään ajatella että vaikka tuo toinen ei auttanut, minäpä nyt kuitenkin autan häntä sillä olen parempi ihminen. Kaikki tällainen menneen muistelu ja laskeminen on kaunan kantamista. Emme saa laskea kuka teki mitäkin ja kumpi jäi velkaa.

(Parisuhde ei ole kauppasopimus. Liike-elämässä toimii periaate: "rapsuta selkääni niin minä rapsutan sinun selkääsi". Mutta perhe ei toimi näin. Antamisen on oltava pyyteetöntä. 

On ilmiö nimeltä "petollinen kiltteys". Nämä ovat ihania ihmisiä. He haluavat miellyttää toista, suostuvat kaikkeen, uhrautuvat, antavat, mutta väärästä motiivista. Motiivi voi olla tiedostamaton hylkäämisen / torjutuksi tulemisen pelko, tai se ettei edes tunnista omia tarpeitaan. Sen sijaan että kertoisi tarpeistaan ja toiveistaan toiselle suoraan, petollisesti kiltti yrittääkin vaikuttaa häneen miellyttämällä. 

Vaikeus ilmaista tarpeitaan suoraan juontuu usein lapsuudesta. On kasvatettu "kiltiksi", ignoraamaan tarpeitaan ja täyttämään ympäristön odotukset. Lopulta omia tarpeita on vaikea edes tunnistaa. Valitettavasti opetamme lapsia kaupankäyntiin, ostamaan huomiota ja hyväksyntää. Käyttäydy niin kuin vanhempi haluaa tai et kelpaa. Tämä pelkomalli, ehdollinen rakkaus siirtyy suoraan parisuhteisiin. 

Hyvä taipumus (yetser hatov) saa ihmisen antamaan ja tekemään hyvää vilpittömästi. Parisuhteessa antaminen voi olla aikaa, vaivaa, omien toiveiden työntämistä sivuun huomioidakseen toista. Tämä on suhteeseen sijoittamista ja rikastuttaa siis antajaa itseään. Mutta jos taustalla on pelkomalli, tai vaikeus tunnistaa omia tarpeita, vilpitön antaminen sekoittuu väärään miellyttämiseen. 

Joka antaa paljon, mutta väärästä motiivista, avaa oven kiusauksille. Paha taipumus (yetser hara) herää ja saa ihmisen katumaan antamistaan. Olkapäälle istuu pieni demoni nimeltä itsesäälin henki. Se sanoo: epäreilua, tämä meni väärin! Olet liian kiltti, etkä hyödy tästä itse mitään. Itsesääli saa meidät pitämään kirjaa ja kokemaan että toinen on velkaa. Tapahtuu uhriutuminen.

Kun ihminen ensin antaa, mutta sitten katuu ja alkaakin periä takaisin, se on pahempi kuin ei olisi koskaan antanutkaan! 

Itsesäälille ja uhriutumisen tunteille avautuu ovi vain siellä missä omia tarpeita ei tiedosteta tai pidetä tärkeänä. Puoliso ei ole syyllinen toisen uhriutumiseen. Puoliso ei ole ajatustenlukija, eikä voi nähdä tarpeita joita toinen ei ensin itse näe, arvota korkealle ja ilmaise selvästi. 

Molemmat hyötyvät siitä että molempien tarpeet otetaan huomioon. Suhteessa ei ole kyse sinun ja minun tarpeista, vaan meidän tarpeista. Ei ole sinun ja minun elämää, vaan meidän elämä. Sitä tarkoittaa sitoutuminen. Ei pitäisi puhua "omien rajojen vetämisestä", sillä puolisot ovat yhtä. Mikä on hyvä toiselle, on sitä toisellekin. Molempien tarpeet ovat yhteisiä tarpeita, joten mitään vastakkainasettelua ei tarvita.) 

Sama Tooran kohta opettaa: "Älä vihaa veljeäsi sydämessäsi (salaa), vaan nuhtele lähimmäistäsi.." Rambam selittää tämän (nuhtelun) niin, että ota asia puheeksi hetkellä kun toinen parhaiten kuuntelee ja ymmärtää sinua. Eli kun joku loukkaa sinua, älä puolustaudu heti tunteella vaan ota asia puheeksi avoimesti: "tuo sattui". Kenties toinen perustelee tekonsa tai sanansa saaden sinut leppymään. Kenties hän pyytää anteeksi. Tai ehkä hän ignoraa sanasi, mutta ainakin kerroit kokemuksesi, etkä jättänyt sitä sisällesi hiertämään (et kerrytä vihaa sydämeesi).

Tämän avoimuuden vastakohta on se, että loukkaannut puolisollesi, mutta et kerro sitä suoraan, vaan "kostat" myöhemmin esim olemalla kylmä, vaitonainen, etäinen. Tämä on kaunan kantamista. Toisen käytös ei saa vaikuttaa siihen miten kohtelet häntä. Tulee käyttäytyä hyvän vaimon tai aviomiehen tavoin, riippumatta toisen käytöksestä.

Vaatii vuosien harjoittelun päästä tähän. Koko elämänasenteen on muututtava. Kun kaksi ihmistä pääsee tasolle, jossa he eivät enää laske kumpi on parempi, kumpi antoi isomman rikkeen anteeksi, silloin he elävät jo tulevassa maailmassa. 

Lähes aina toisen loukatessa sinua, hän a) joko ei tiedostanut koko asiaa, tai b) hänellä on jokin perustelu käytökselleen, jokin selitys. Selvitä siis syy, älä reagoi tunteella. Jos loukkaantuneena kohtelet toista samalla mitalla takaisin, hän kokee että sinä aloitit, että sinä olet ilkeä. Ja tilanne eskaloituu  noidankehäksi.

Voitko kuvitella elämää, joka perustuisi armopolitiikalle? Että yritän aina kohdella toista hyvin, riippumatta siitä miten hän kohtelee minua? Että voisi luottaa että hänkin pyrkii kohtelemaan hyvin, jopa silloin kun itse möhlin ja loukkaan häntä. Että hän silloin kertoo avoimesti ja suoraan; "nyt loukkasit minua, tämä täytyy selvittää", MUTTA hän ei panttaa mitään, ei vetäydy emotionaalisesti. Ei kanna kaunaa, eikä kosta.

Jatkoa