En enää löydä tämän tarinan lähdettä, osa jonkun rabbin opetusta. Tositarina.

Eräs vanhempi rabbi istui junassa matkalla kotiinsa. Hänen viereensä istahti nuori juutalainen mies, joka osoittautui hyvin ärsyttäväksi matkaseuraksi. Hän komenteli vähän väliä vanhempaa miestä avaamaan ja sulkemaan ikkunan, puhui kovaan ääneen, vitsaili sopimattomasti, ja muutenkin teki toisen matkan tukalaksi. Vanhus suhtautui toisen loukkauksiin rauhallisesti. Hän tiedusteli kohteliaasti toisen matkan tarkoitusta, ja tämä kertoi rehvakkaasti menevänsä tapaamaan erään kaupungin päärabbia.

Molemmat jäivät pois samalla asemalla. Vanhaa miestä oltiin vastassa, ja heidän puheistaan nuorelle miehelle valkeni, että vanhus olikin kyseisen kaupungin arvostettu päärabbi. Hyvin vaivautuneena hän tuli pahoittelemaan asiatonta käytöstään junassa. Vanhus sanoi että kaikki oli hyvin, ja he sopivat tapaamisen seuraavalle päivälle. Vanha rabbi tiedusteli oliko miehellä majapaikkaa ja kyytiä tiedossa. Kuultuaan ettei vielä ollut, hän käytti suhteitaan saadakseen tälle kyydin ja hyvän hotellihuoneen. 

Kun nuori mies oli lähtenyt, eräs rabbin tuttu, joka oli ollut samassa junavaunussa, tuli kysymään: "Miksi ihmeessä näit noin paljon vaivaa ja hankit hänelle kyydin ja hotellin? Hän oli niin ääliö sinua kohtaan! Eikö olisi riittänyt että annoit anteeksi, miksi vielä teit tarpeettoman palveluksen?"

Rabbi vastasi: "Siksipä juuri. Olin huolissani että minulle voisi jäädä jotain hampaankoloon häntä kohtaan. Joten, tekemällä hänelle palveluksen, puhdistin mieleni ja vältin sen vaaran."

Kuinka moni meistä pelkää näin paljon katkeruuden mahdollisuuttakin? Hänen ykköshuolensa oli pitää sydämensä täysin puhtaana tuomioista. Hän oli päättänyt toimia niin ettei näe pahaa toisissa. Jos se vaatii vaivannäköä ja kasvua, niin sitten se vaatii.

Hän eli sellaisella tasolla, josta moni meistä ei tiedä mitään. Jos tietäisimme, näkisimme myös vaivaa päästäksemme sinne. Hän oli valmis maksamaan säilyttääkseen hyvän silmän.

Tarinasta näkee että tunteemme todella tottelevat tekojamme. Alamme inhota sitä jolle teemme (tai ajattelemme) pahaa, ja alamme rakastaa sitä jolle teemme (ajattelemme) hyvää. Tunteemme eivät siis riipu siitä mitä toiset tekevät meille! Ei pidä uhriutua, ei ajatella että on ok ärsyyntyä kun tuo on tuollainen. Kukaan muu ei ole vastuussa tunteistamme, olkoon kuinka ääliö tahansa. 

Kun sisäistää periaatteen; "tunteemme ja ajatuksemme tottelevat tekojamme", ymmärtää miten voi säilyttää hyvät tunteet pitkässä avioliitossa. Tai miten voi kunnioittaa vanhempiaan, silloin kun se tuntuu vaikealta. Tai miten olla ärsyyntymättä kun joku provosoi, jne. Tunne rakennetaan itse, toinen ei sitä huonolla käytöksellään päätä.

Ellet usko että teot (plus sanat) luovat tunteet, mieti hetki äidinrakkautta. Äiti kokee kipuja raskauden ja synnytyksen aikana. Hän heräilee öisin syöttämään vauvaa, uhraa siis oman mukavuutensa. Hän kanniskelee hampaita tekevää tuntikausia, valvoo, yrittää kelvata kun mikään ei kelpaa. Rakastaako hän kaiken tämän takia vauvaa vähemmän? Ei, vaan enemmän. 

Se menee näin: Kun antaa toiselle jotain, odottamatta mitään takaisin, silloin investoi palan itsestään tuohon toiseen. Osa minusta on nyt hänessä, hän on siis minulle arvokkaampi. Välillemme jää pysyvä yhteys tämän takia. Kun osa minusta on toisessa, olenko nyt menettänyt jotain? Ei vaan olen nyt enemmän ja isompi! Antaja hyötyy aina itse enemmän. Antamalla ei ikinä voi hävitä. Ei edes silloin jos toinen on riistänyt väkisin. Itsesääli on todellinen varas, sitä tulee pelätä.

Nykyään kaikkien exät ovat "narsisteja", pomot ilkeitä ja ystävätkin imee kuiviin. Näin ei olisi, jos tiedostaisi että mikään ulkoinen ei oikeasti vahingoita. Epäreiluus tekee kipeää, kyllä. Se voi aiheuttaa tuskaa ja kiusauksia. Kiusauksen olla katkera, kiusauksen vaipua itsesääliin. Jos voittaa nämä kiusaukset ja kiittää mahdollisuudesta kasvaa, silloin todella kasvaa. 

Olen ollut tilanteessa jossa minuun kohdistui kova, odottamaton ja epäreilu isku. Tästä seurasi pitkä surutyö ja tuska. Täysin ilman omaa syytäni. Olin juuri oppinut edelläkerrottua kabbalaa sen verran, että tiesin teoriassa miten toimia. Siispä kiitin tapahtumasta ensi töikseni. Tiedostin, että juurikin syyttömyyteni takia tilanne oli kannaltani erittäin hyvä. Vaikkakin kivulias. Mitä enemmän kokisin kipua, sen enemmän todellisuudessa hyötyisin. Tämän tiedostaminen auttaa kestämään kipua. Jos vain pystyy pitämään itsensä puhtaana epätoivosta ja itsesäälistä. Ne ovat myrkkyä.  

Jos tämän tiedostaa, kipu tulee puhdistamaan ihmistä, niin että hän saavuttaa tasoja joihin hänellä ei muuten olisi mitään asiaa.

Hetkittäin sorruin kyllä itsesääliin. Itsesäälille on yksi tehokas vastamyrkky, jota opin käyttämään. Sen nimi on itsemyötätunto. Siitä lisää toiste.

Otetaan rabbin haaste vastaan, ja valvotaan tänään että ajatuksemme ovat hyvät kaikkia kohtaamiamme ihmisiä kohtaan. Elleivät ole, kyseiselle ihmiselle tulee kiireesti tehdä jotain hyvää, sanoin, ajatuksin tai teoin. Tietenkin salaa ja asiasta numeroa tekemättä.