Kymmenen vuotta sitten en pystynyt tappamaan mitään hiirtä isompaa. Pihassa oli kerran loukkaantunut orava. Ajattelin lopettaa raukan kärsimykset ja otin lapion. Asetin lapion kärjen söpön pikkuoravan niskan päälle, mutta en pystynyt polkaisemaan. Järki ja moraali käski tehdä sen, mutta en vain voinut. Oli pakko hakea 15-vuotias poika hoitamaan homma.

Myöhemmin opettelin teurastamaan kukkoja. Ne olivat itse kasvatettuja, niillä oli nimet. Ja ne olivat eläviä persoonia, jokainen erilainen. Olin päättänyt oppia hoitamaan kasvattini itse loppuun asti. Mies taisi olla työreissulla.

Kädet täristen ja sydän hakaten asettelin ensimmäisiä pölkylle. Kukkojen pulssi ja kauhu oli myös melkoinen. Eläimet kyllä tietävät mitä tapahtuu, ja ne myös tuntevat ihmisen epävarmuuden. Kesyt kukot katsoivat järkyttyneinä minua silmiin. Paineita lisäsi se että piti lyödä lujaa ja osua kerralla. Hutilyönti olisi kukolle ikävämpi juttu.

Epämukavuusalueelle meneminen tietää kehitystä. Tappamisen kynnys oli hengellinen esto. Kun aloin teurastaa itse omat kasvatit, aukesi uusi ymmärrys. Minusta tuli "paimen". Paimen ottaa vastuun omistaan, alusta loppuun.

Olemme vieraantuneita luonnosta ja maasta. Ennen joka talossa emäntä tappoi kanansa itse jos halusi kanakeittoa. Ei se ollut miesten työ. Ja kyllä, niillä oli nimet ja niitä arvostettiin.

Aloimme tuottaa ankanlihaa ja teimme oman tilateurastamon. Tieto lisääntyi, kirveellä hutkiminen sai väistyä parempien tapojen tieltä. Tusinan sijasta siivekäitä oli nyt tuhat.

Paimen rakastaa karjaansa ja myös tappaa, eikä siinä ole ristiriitaa. Halusin teurastaa ankkani itse juuri siksi että välitin niistä. Halusin varmistaa kivuttoman lopun. Tulin herkäksi niiden kärsimykselle ja stressille. "Vanhuskas tuntee karjansa sielun" (Sn.12:10). Suuri tehdasmainen teurastamo ei tunne.

Useita kertoja olen tuntenut yliluonnollisesti jos elukoilla on joku hätä.

Tutustuin termiin "leimauttaminen". Karjaeläimillä (siipikarja, nauta, lammas) on heti syntymän jälkeen tarve kiinnittyä, eli leimautua näkemäänsä olentoon. Tämä herkkyyskausi kestää muutamasta tunnista pariin päivään. Jos ihminen käsittelee niitä tänä aikana, ne eivät koe häntä myöhemminkään petona.

Näin leimautettu tuotantoeläin ei joudu paniikkiin teurastustilanteessa. Se voi olla arka ja juosta karkuun, mutta kuitenkin ihminen "kuuluu kalustoon". Saaliseläimelle kiinni joutuminen on luonnonvastaista, se tietää kuolemaa. Joutuessaan ihmisen otteeseen, leimautettu saaliseläin ei koe joutuneensa pedon kynsiin. Se kyllä pelkää, mutta ei eritä sellaista määrää stressihormoneja kuin voisi. Se ei mene paniikkiin ja shokkiin.

Stressihormonien määrä veressä kuolinhetkellä vaikuttaa erittäin paljon lihan laatuun ja makuun. Rauhallisen eläimen liha on mureaa.

Näin dokumentin australialaisesta lammastilasta, joka oli saanut laatupalkinnon parhaasta lihasta. Heillä oli tapana ottaa joitain karitsoja tuttipulloruokintaan heti syntymän jälkeen. Oli huomattu että jos edes osa johtajalampaista oli leimautunut ihmiseen, koko lauma oli rauhallisempi. He säästivät tunteja työajassa, kun lauman siirtely sujui helposti. Tarvittiin vähemmän työntekijöitä. Hysteerinen säntäily jäi pois. Ja lihan laatu oli Australian parasta.

Ankanlihan tuottajana leimautin vastakuoriutuneita poikasia aina kun ehdin. Silti ne kasvaessaan ovat arkoja. Ne leimautuvat paljon vahvemmin toisiinsa ja pakenevat ihmistä. Kuitenkin pelko on vain pinnallista. Hätätilassa ihminenkin kelpaa turvaksi.

Esimerkki: Kerran yksi isompi poikanen putosi tipujen kontista ulkopuolelle. Se vilisti sinne tänne ja piipitti täyttä kurkkua etsien kavereitaan. Kun saaliseläin joutuu eroon laumastaan, se laskee elinaikaansa minuuteissa. Pelokasta säntäilijää ei hyödytä jahdata. Haavi ei ollut lähellä joten menin vain maahan polvilleni ja kutsuin poikasta. Se tunsi ääneni, juoksi huutaen suoraan syliini ja jäi siihen täristen rauhoittumaan.

Ankan perusolemus on äärimmäisen avuton ja haavoittuva. Nuori ankka on arka, mutta samalla hölmön luottavainen. Kun olen tipusta asti hoitanut parvea, ne tuntevat minut. Karja lukee omaa ihmistään ja peilaa häntä.  Turvallisuushakuisina ne haluavat samat rutiinit joka päivä.

Sitten tulee teurastuspäivä. Kun nappaan ankan syliin, se kyllä pelkää, mutta silti alistuu ja rauhoittuu, pelosta huolimatta. Tämä ihme tuo Herran pelon, joka kerta.

Veri täytyy haudata maahan, Tooran käskyn mukaan.

Paimen on se joka kokee vastuuta karjastaan. Hän on vastuussa Herralle niiden verestä, joka on niiden elämä. Teuraseläimen veri täytyy vuodattaa aralla tunnolla. Karjaa täytyy kohdella lempeästi ja kunnioittavasti. Muuten vahingoittaa omaa sieluaan. Siinä on itse tuomiolla, se tekee nöyräksi ja kiitolliseksi.


Jesaja sanoo:

"Niinkuin paimen hän kaitsee laumaansa, kokoaa karitsat käsivarrellensa ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita." (Jes.40:11)

Miksi karitsoita kannettiin? Muinaiset paimentolaiset hyödynsivät samaa tietoa kuin laatupalkinnon saanut aussitila. Kun karitsa leimautuu ihmiseen (emon ohella), siitä ei koskaan tule stressilihaa. Se on helppo myöhemmin ottaa kiinni, lypsää, keritä tai teurastaa. Se säästää työtunteja ja hermoja. Tuottajan taito ja Herran pelko maistui tuotteessa.

Varsinkin jos eläin vietiin temppeliin uhriksi, sen tuli olla fyysisesti ja hengellisesti täysin puhdas, kosher. Fyysinen ja hengellinen ovat tässä(kin) tapauksessa yksi ja sama. Nykyään myös tiede vahvistaa että stressi pilaa hygieenisen laadun. Puhdas omatunto ja arka sydän tuotantoprosessissa takasivat siis terveellisen ja turvallisen ruoan. Niin sielun kuin ruumiin kannalta turvallisen.

Jeshua viittaa Jesajaan: "Minä olen se hyvä Paimen".

Nykypäivän kuulija ei ehkä hahmota termiä, koska karjanhoito on vierasta.

Hyvä paimen ei kanniskele karitsoita huvikseen ja soittele harppua. Hän on lihan ja villan tuottaja. Hän kantaa sinua tuottaakseen murean uhrin!

Panikoiva eläin ei alistu, vaan menee shokkiin. Siinä on ero. Samoin uskovassa ja uskovassa on ero. Olemme loppujen lopuksi täysin avuttomia elämän ja kuoleman edessä. Toiselle Herran kiinniotto on kala, toiselle käärme. Se riippuu luottamuksesta. Onko Herra peto vai Paimen. Täytyy "kuoriutua" uudestaan, katsoa vastasyntyneen silmin, leimautua Häneen.

Herra haluaa minun antautuvan vapaaehtoiseksi uhriksi. Hyvä Paimen ei tuota stressilihaa. Hän ei jyrää ihmisen vapaata tahtoa. Jeshuan oma uhri ei ollut stressilihaa. Hän valitsi itse tottelemisen.

"Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, niin ei hän suutansa avannut." (Jes.53:7)

Minun lampaani kuulevat minun ääneni, ja ne seuraavat minua. Vierasta ne eivät seuraa, koska eivät tunne vieraan ääntä. (Joh.10)


Jatkoa