Kerron nyt pieniä paloja siitä mitä Herra on tehnyt omassa elämässäni. 

Reilu seitsemän vuotta sitten, raskausaikana, koin päällekkäin useita rankkoja pettymyksiä. Ei mitään pieniä, vaan todellisia pettymyksiä. Pettymyksistä pienin oli se että menetin terveyteni. Lisämunuaisten vajaatoiminta, sekä kilpirauhasen vajaatoiminta diagnosoitiin myöhemmin. Raskausaikana oireitani ei otettu todesta, enkä jaksanut sitä vaatia. Niinpä vauva syntyi liian aikaisin ja kärsi hengitysongelmista.

Eräs pettymyksistä oli etten ollut päässyt irti synnin orjuudesta eräässä asiassa. Uskonhenkisenä olin jaksanut pitkään vakuuttaa itselleni että kun vain "puhun voittoa", ja katson Jeesuksen täytettyyn työhön, olen lopulta vapaa.  Mutta en ollut. Vapautumista ei voi jäädä odottamaan. Synti tuo elämään tuomion, olimmepa kuinka uskonhenkisiä tahansa. Olin käyttänyt armoa väärin, ja silloin joutuu pois armon alta. Niin oikeasti tapahtuu. Vauvan ollessa tehohoidossa, en voinut rukoilla sanaakaan. Ajattelin että jos rukoilen tuomion alaisena, hän kuolee. Tuomion alaisuus tarkoittaa ettei ole anteeksiantoa.

Jos synnin kahleesta ei vapaudu, on tehtävä kuin rautoihin jäänyt susi, eli kaluttava jalkansa poikki ja paettava. Se tarkoittaa että pakenin elämäntilanteesta jossa synnin orjuus ilmeni. "Vapaa", mutta rampa. Ja todella rikki.

Matt.18:8 ..hakkaa se pois ja heitä luotasi; parempi on sinulle, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset elämään sisälle, kuin että sinut molemmat jalat ja kädet tallella heitetään helvettiin..

Nyt näen tämän jakeen, mutta silloin koin yksinkertaisesti epäonnistuneeni. Minulle uskonhenkisyys oli merkinnyt etten voi epäonnistua. En syytä uskonhenkisyyttä, sillä on omalla vastuulla miten opetuksen ymmärrämme. Mikään oppi ei johda tuomioon vaan synti.

Tuosta raskausajasta alkaen selkäni oli rikki. En voinut istua autossa tai sohvalla. En voinut liikkua, enkä olla kauaa jalkeilla. Magneettikuvissa näkyi kolmenlaista vikaa joista jokainen yksinäänkin olisi voinut ongelmat aiheuttaa.

Tämän seitsemän vuoden aikana on ollut useitakin kuukausien jaksoja, jolloin en ole voinut matkustaa autossa muuten kuin makuuasennossa. Sosiaalinen elämä "hiukan" rajoittuu, jos ei voi istua sohvalla, kahvipöydässä, eikä seistenkään hengailla kauaa. Vaikka olen hiljainen, viihdyn kuitenkin ihmisten seurassa, ja yksinäisyys on ollut todella kurjaa.

Välillä oli parempia jaksoja, jolloin pystyin istumaan satunnaisia päiviä jopa koulutuksissa. Toisinaan taas tarvitsin kepit päästäkseni vessaan.

Mutta kuten sanottua, terveyden menetys oli se pienin pettymys. Olin menettänyt uskoni ja unelmani. Mitäpä terveydellä tekisikään ilman niitä.

Tämän kurjuuden keskelle Herra antoi valoksi hebrealaisen ilmestyksen. Koska olin luopunut kristinuskosta, sellaisena kuin sen ennen tunsin, ei minulla ollut enää mitään oppia tai teologiaa. Niinpä olin vapaa tutkimaan Sanaa ihan vain ihmisenä.

Sana sanoi että Elohim rakastaa Israelia. Se sanoi sitä joka sivulla, joka luvussa, joka jakeessa, alusta loppuun. En ollut koskaan ennen nähnyt tuota noin selvästi. Luin VT:tä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kyseessä oli juutalaisten kirja. Israel on Se Juttu, mikä Elohimin sydäntä liikuttaa. Hän hehkutti Israelia, kunnes olin täynnä kaipausta. Silloin Hän kertoi että kuulun tähän erilaiseen kansaan, olen hebrealainen. Se oli valtava lahja.

Uusi tieto on aina aarre saviastioissa. Olen tässä blogissa tuonut hebrealaista näkökulmaa esille enemmän innolla kuin taidolla. Sitä mukaa kun Herra on parantanut alkuperäistä kipua ja pettymystä, on ymmärryskin laajentunut.

Tänä keväänä tultiin juutalaisten riemuvuoden alkuun. Jotakin tapahtui. Herra lähetti ihmisiä, useita, jotka kysyivät karismaattisesta taustastani. Olin ennen pettymyksiä uskonhenkisessä, karismaattisessa seurakunnassa. Se oli elämämme onnellisinta aikaa. Se oli aikaa jolloin lämpimät ilmavirtaukset nostivat minut korkealle kuin kotkan, yli kaikkien vuorten. KAIKKI oli silloin mahdollista. Pettymysten myötä jouduin hautaamaan myös unelmani, kutsuni ja siipeni. 

Kun ystävämme kysyivät kokemuksiani karismaattisuudesta, menin sanattomaksi ilosta ja aloin nauraa. Jotakin aukesi. Seuraavien päivien ja viikkojen aikana Herra palautti muistoni. Hän sanoi: "älä unohda sitä hyvää mitä olet ennen saanut. Kerro siitä, kerro että Minä olen hyvä. Sulkasatosi on ohi. Siipesi ovat ehjät ja puhtaat.

5.Ms.32:9 Sillä Herran kansa on hänen osuutensa, Jaakob on hänen perintöosansa.
32:10 Erämaasta hän löysi hänet, autiosta, ulvovasta korvesta; hän otti hänet suojaansa ja hoitoonsa, varjeli häntä kuin silmäteräänsä.
32:11 Niinkuin kotka kiihoittaa pesuettaan lentoon ja liitelee poikastensa suojana, niin hän levitti siipensä, otti hänet ja kantoi häntä sulillansa. 

Olin tuolloin aiemmin, elämäni onnellisimpana aikana, kokenut olevani kuin kotka, jota Herran Henki opettaa lentämään. En tietenkään osannut, mutta Hän halusi että maistan puhtaita tuulia. Nyt Hän muistutti siitä tunteesta.

Joka ei ole koskaan käynyt korkealla, ei tiedä mistä puhun. Perimätiedon mukaan Aadam kärsi voimakkaasta masennuksesta loppuelämänsä ajan. Hän oli asunut Eedenissä, eikä voinut unohtaa. Toisin kuin nuoremmat, Aadam tiesi mitä oli menettänyt.

Viikko sitten menin uskonhenkiseen seurakuntaan, ensimmäistä kertaa yli seitsemään vuoteen. Olin utelias. Halusin kohdata kipuni ja pettymykseni silmästä silmään. Kaikki uskonhenkinen intoilu on provosoinut pettymystäni näiden vuosien aikana. Harkitsin jopa kirjoittavani väärää uskonhenkisyyttä vastaan. Mutta jos kirjoittaa oman kipunsa provosoimana, ei voi olla objektiivinen.

Puoli tuntia ennen lähtöä kokoukseen kumarruin kanalassa ja selkä nitkahti. Noidannuoli, taas vaihteeksi. Koko oikea puoli alkoi heti jäykistyä. Melkein hymyilytti, sillä tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse. Päätökseeni lähteä se ei vaikuttanut.

Olin varautunut siihen etten voisi istua kokouksessa, mutta noidannuoli teki seisomisestakin rankkaa. Parin tunnin kuluttua olin jo oikeasti kipeä. Mieleen hiipi ahdistus miten pääsen kotiin, koska en niin kipeänä voi istua autossa. Olimme henkilöautolla jossa ei mahdu makaamaan. Olin tullut toiveikkaana, odottaen saavani jotain sanaa tai rohkaisua Herralta. Pitääkö kaiken aina olla niin vaikeaa?

Odotin että lopussa sairaita kutsuttaisiin eteen ja heidän puolestaan rukoiltaisiin. En ollut tullut parantuakseni, vaan todellisen nälän takia. Mutta kipeänä ei ajattele "hengellisiä", vaan toivoo vain kivun loppumista. No, tietenkään uskonhenkisessä seurakunnassa ei kutsuttu sairaita eteen, vastuuhan on heillä itsellään ja he parantukoot pelkällä uskolla, ilman kokemista, ilman kätten päällepanemista, siellä missä sattuvat virumaan. Huom, tuo on sitä miten pettynyt ihminen ajattelee, ei totuus.

Juuri kun tuo asenne oli hiipimässä mieleeni, pastori sanoi profetiana jollekin, "Älä anna pettymykselle valtaa".

Päätin työntää harmistuksen pois, sikäli kun se selkäkivun kanssa oli mahdollista. Mitä yhdestä illasta. Jos Herra ei antanut kaipaamaani rohkaisua tänään, ehkä sitten joskus toiste. Tai sitten ei. Hän ei ole minulle mitään velkaa. Mutta etsin Häntä silti.

Koska jotkut kuitenkin menivät eteen rukoiltavaksi, minäkin menin. Oletin että heillä on voitelu rukoilla puolestani, ja se oletus on riittävä usko. Joku tuntematon profetoi että saatana saa maksaa moninkertaisesti mitä on varastanut minulta. En kertonut hänelle juuri mitään tarpeistani. Heti kun hän laittoi kätensä olkapäälleni, tunsin tutun voitelun. Aloin itkeä ja täristä, pettymys tuli ulos ja samalla kipu selässä ja niskassa lakkasi kokonaan.

Edelleen tietämättä minusta mitään hän kaivoi puhelimestaan psalmin 103 alkuosan:

"Ylistä Herraa, äläkä unohda mitä HYVÄÄ Hän on sinulle tehnyt. Hän joka antaa KAIKKI sinun syntisi anteeksi ja parantaa KAIKKI sinun sairautesi. Joka halajamisesi tyydyttää hyvyydellään niin että nuoruutesi uudistuu kuin kotkan. Hän hankkii oikeuden kaikille sorretuille.."

Raamatussa on kuulkaas aika monta jaetta mistä arpoa. Vain Pyhä Henki ja minä tiesimme mitä Hän oli minulle puhunut viime viikkojen aikana. Kevään teema oli nimenomaan: "älä unohda mitä hyvää olet aiemmin saanut".

Kaikki sinun syntisi, kaikki sinun sairautesi, tuon jakeen kirjoitin tänne kommentteihin pari viikkoa sitten, artikkelin Parantuminen 2 alle. Hän vahvisti kuulemani, että Hänen tahtonsa on parantaa kaikki sairaudet, yhtä lailla kuin kaikki synnitkin.

Ja sitten vielä Hän muistutti kotkasta, ja korkeuksista.

Profetia ei koskaan poikkea siitä mitä olemme itse Herralta kuulleet. Profetia vahvistaa että olemme kuulleet oikein. Jos minä kerran kuulen Häntä, se tarkoittaa että menneet virheeni ovat meren pohjassa, eikä välillämme ole mitään esteitä! Ja missä ei ole syntiä, ei ole estettä paranemiselle - eikä lentämiselle.

Pettymys on sukua katkeruudelle, mutta on ehkä vielä salakavalampi. Pettymys on katkeruutta ilman kohdetta. Pettymys lisää fyysistä kipua, voipa jopa aiheuttaa sen. Pettymys estää vastaanottamasta Elohimin iloa. Ilo taas on voimaa, eli pettymys avaa oven heikkoudelle. Herra paljastaa näitä juonia, kun jaksamme kysellä.


Sitten vielä se asia mikä pisti minut kirjoittamaan tänään, vajaa viikko tuon profetian jälkeen. Aamu oli ihan tavallinen. Hoidin kanat, eskarilaisen kouluunlähdön ja pyykit, imuroin vähän koska sapatti alkaisi illalla. Lattia pitäisi pestä, mutta sitä selkäni ei kestä, ei edes parempina kausina. Inhottaa joka kerta nakittaa miestä siihen hommaan, raskaan työpäivänsä jälkeen. Siivous kuuluisi vaimolle. Nyt päätin kokeilla, varovasti, vain pahimmat kohdat. Rukoilin kielillä ja kuuntelin musiikkia ja yhtäkkiä havahduin siihen että olin pessyt lähes koko lattian. Eikä niinkään varovasti. Tajusin, että olin pystynyt johonkin, mihin en ollut pystynyt yli seitsemään vuoteen! Jotakin on oikeasti meneillään.

Eikä tässäkään tietenkään kaikki, mutta armahdetaan nyt lukijoita tässä vaiheessa. Ja riemuvuosi on tietty vasta alussa..