Rukouksesta on tehty liian vaikeaa. Koska siitä on tullut suoritus, siitä on samalla tullut vaihtoehto, elinehdon sijaan.

Jos ruumis selviää ilman happea, ihmishenkikin selviää ilman rukousta. Rukous on suoritus ainoastaan lihalle, hengelle se on lepoa ja ruokaa.

Rukous liitetään turhan usein sanoihin. Sanat eivät ole rukousta, sanat voivat kyllä olla seurausta rukouksesta.

Sana sanoo että me emme tiedä mitä meidän tulisi rukoilla. Jos luulemme tietävämme, emme todennäköisesti vielä tiedä.

Rukous alkaa esipihasta. Siellä on paljon ääntä, määkinää, mölinää. Siellä meitä häiritsevät omat ajatukset, perheen ja ympäristön meteli, fyysiset kivut, nälkä ja jano, monet tunteet jne. Tällä tasolla on vain kaksi vaihtoehtoa: rukolla kielillä tai olla hiljaa. Molempia tarvitaan.

Kumpikin tuntuu suoritukselta, aluksi. Kielillä rukoilu on ehkä helpoin aloitus. Se ei katso aikaa eikä ympäristöä. Kielillä voi rukoilla lenkillä, autoa ajaessa, ruokaa tehdessä, siivotessa, kaupassa, missä vain. Se vaatii aluksi vähän kuria ja keskittymistä, mutta helpottuu ja automatisoituu pian. Se on fyysisesti terveellistä. Me käytämme liian yksipuolisesti vasenta aivopuoliskoa. Varsinkin uskovat. Maailman ihmiset sentään ottavat joskus alkoholia, joka on keinotekoista tasapainotusta.

Puoli tuntia kielillä rukoilua päivässä on oman kokemukseni mukaan minimi. Tunti (jaettuna muutamaan jaksoon) buustaa jo arkea. Toisilla voi olla eri kokemus. Paavali rukoili omien sanojensa mukaan enemmän kuin kukaan. Ehkä kaiken valveillaoloajan, ehkä hän ajattelikin kielillä.

Toinen tapa päästä esipihan hälinää karkuun on olla hiljaa. Tämä on ehkä tärkein rukouksen väline, joka usein unohdetaan. Monelle hiljaisuus on vaikea järjestää käytännön syistä. Lapset perheessä asettavat hieman haastetta. Mutta jos näemme vaivaa kohdataksemme Herraa, se tekee meistä parempia vanhempia. Henkilökohtainen suhde Herraan tulee aina ensin, sitten perhe, sitten palvelutyö ja kaikki muu. "Etsikää ensin taivasten valtakuntaa.." "Rakasta Herraa, Jumalaasi yli kaiken.."

Jos rakastamme puolisoamme ja lapsiamme enemmän kuin Kuningasta, emme vielä tunne Häntä. Hänen lähellään vietetty aika johtaa täydelliseen rakastumiseen. Jos todella rakastamme lapsiamme, etsimme Elämän Lähdettä kaikin voimin. Ihminen ei ole vielä koskaan yhtäkään lasta tehnyt, ei myöskään ruokkinut.

Hiljaa oleminen on niin voimakas sota-ase, että sen vaatimat uhraukset kannattaa tehdä. Kyseessä on aikauhri. Aika edustaa nykymaailmassa kultaa ja hopeaa. Niin harvinaista se on. Siksi vaatii aitoa uskoa uhrata Korkeimmalle ensihedelmä ajastamme. Aikamme parhain osa, se hetki kun olemme virkeimmillämme, kun meillä olisi eniten tärkeää tekemistä. Jollakin se on varhainen aamu, jollakin myöhäinen ilta. Lapsiperheessä on tartuttava tilaisuuteen, kun lapset nukkuvat, ovat muualla, tai sitten on lähdettävä ulos, johonkin hiljaiseen paikkaan.

Hiljaa oleminen tarkoittaa odottamista. Ota sellainen asento että pystyt olemaan liikkumatta ilman kipua. Sen jälkeen; älä tee mitään. Voi kuulostaa helpolta, mutta monille tuo on lähes ylivoimainen harjoitus. Mitä vaikeampaa, sen tärkeämpää.

Ei haittaa vaikka ajatukset lähtevät harhailemaan. Palauta ne lempeästi odottamaan. Älä anna periksi ajatukselle että hukkaat aikaasi. Herra näkee sinut. Hän kyllä tietää miksi olet siinä. Hän tietää mitä odotat, vaikka et itse tietäisi. Hän hymyilee ja antaa sinun odottaa vielä lisää.

Älä aliarvioi tuota aikaa. Ota huomioon ettet voi tehdä sitä väärin. Kukaan ihminen ei sinua näe, et saa kiitosta ihmisiltä. Mikä siis on motiivisi olla Hänen kasvojensa edessä hiljaa? Sen on oltava usko. Onko usko joskus jäänyt palkkaansa vaille. Ei ikinä.

Miten Kuningasta lähestyttiin muinaisessa maailmassa? Lompsittiinko sisään hoilottaen; hei, olis vähän asiaa! Ei, Häntä odotettiin esipihassa, pelon ja toivon vallassa. Kumpi lähestyjä saa audienssin?

Tärkeintä on että odotamme Häntä itseään, eikä jotain palkkaa tai siunausta. Hän haluaa kohdata meitä. Hän haluaa sitä epätoivoisesti. Tee siis Hänelle tilaa kalenteriin, joka päivä. Edes vartti. Tai puoli tuntia.

Hän ei ole tyrkky. Hän ei juokse perässämme, eikä huuda julki syvimpiä tunteitaan, jos emme edes kuuntele. Hän on Kuningas.

Kun odotat, saatat huomata että esipiha jäi taakse. Olet sisäpuolella. Kun sen kokee kerran, on koukussa. Mikään maailmassa ei yllä lähellekään noita hetkiä. Ei ole sanoja kuvailla mitä siellä tapahtuu.

Asiat joita luulimme tulleemme pyytämään, unohtuvat. Kaikki esipihan meteli, kivut, tunteet, arkiset ongelmat ovat poissa. Henki tarttuu kieleemme ja anomme asioita joita emme ikinä olisi uskoneet. Emmehän tiedä mitä anoa, ennen kuin Hän ottaa vallan.

Mitä lähemmäksi kaikkeinpyhintä ryömimme, sen vähemmän voimme enää puhua yhtään mitään. Kyse ei ole enää meistä. Kyse on siitä mitä Hän tuntee. Hänen lähellään on kyse Hänen kaipuustaan, unelmistaan, surustaan, tuskastaan. Se on melkoinen ylläri, kun se tapahtuu. Hän voi kysyä: olisitko tässä hetken, voitko vain olla tässä lähelläni, ja itkeä kanssani - minun suruani, minun rakkaistani. Mietitään niitä vähemmän tärkeitä asioita sitten toiste.



http://libanoninlumi.vuodatus.net/lue/2013/09/odota-ja-etsi